Viimeinen blogi uunista ulos! Tällä kertaa aiheeksi annettiin asia, joka koskettaa, ja jos edellisen bloggauksen kohdalla oli vaikeaa keksiä mistä kirjoittaa, niin tämän kanssa puolestaan oli tulla runsaudenpula. Vaikka minusta saattaa ensisilmäyksellä saada rauhallisen kuvan, niin pinnan alla poreilee runsain mitoin erilaisia vahvoja mielipiteitä eri asioista. Valitsin tämän kirjoituksen aiheeksi laihdutuksen, koska siitä ei puitava lopu varmaan koskaan.

Ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäisen mukaan laihduttamalla päätyy kohtalaisen varmasti ylipainoiseksi, sillä kuurit ovat stressi elimistölle ja kropan omat säätelymekanismit menevät jokaisen dieetin myötä yhä pahemmin sekaisin. Tylsää faktaa, jota ei ihan jokaisen myydyn superdieetin tai naistenlehden kylkiäisenä tule. Tämän kun ottaa huomioon, niin karmii entistä enemmän normaalipainoisten ihmisten halu laihtua, etenkin nuorten. Tuntuu, että joka tuutista tulee pelkkää laihtumista ja laihduttamista, eikä mikään ole tarpeeksi kun pyritään kohti täydellisyyttä. Laihduttamisen kierrehän ei koske ainoastaan ylipainoisia, vaan kaikkia, kilojen määrään ja vartalon malliin katsomatta. Haluaisin sanoa siis ihan jokaiselle: tyytyväisyys omaan kroppaan ei parane laihduttamalla.

Itse olen ollut painoindeksin mukaan ylipainon rajan tuntumassa oikeastaan koko aikuisikäni. Kyllä, juuri se tyyppi, joka romuttaa kansanterveystilastoja ja aiheuttaa verorahojen valumista hukkaan. Se, joka ei vielä tänänkään kesänä ole päässyt Victoria’s Secret –tyyppiseen bikinikuntoon. Vaatekokoni ei kuitenkaan kerro siitä, että jaksan urheilla aivan kuin muutkin, pärjään fyysisissä töissä ja olen ihan tutkitusti ja mitatusti terve. Kuitenkin kun ympärillä, lehdissä ja mainoksissa ja muotikuvissa, marssii lähestulkoon poikkeuksetta hoikkia naisia, tulee omasta painosta päähänpinttymä. Kun näkee ympärillään vain yhden muotin, haluaa sitä jollain tavalla mahtua siihen itsekin. En kuitenkaan enää laihduta, vaan yritän ajatella painonhallintaa laajempana kokonaisuutena kuin vain kalorimäärinä ja hölkkälenkkeinä. Sekoitussuhde 80:20 on tässä hyvä: 80 prosenttia ajasta muistetaan syödä fiksusti, liikkua kunnolla ja mennä ajoissa nukkumaan, ja loput ajasta ollaan kuin ellun kanat.

Olenko sitten ”vaakakapinallinen”? Mielestäni en, sillä liputan myös sen puolesta, että itseensä ei tarvitse olla 100% tyytyväinen jos ei niin halua. Positiivisuus ei ole sitä, että kielletään kaikki negatiivinen, ja valitettavasti kehopositiivisuusliikkeessä on ikäviä viboja sen suhteen, että pitää vaan olla koko ajan niin mahdottoman positiivinen ja hyväksyä itsensä eikä mitään poikkipuolista saa sanoa. Tottakai kroppaansa saa toivoa muutosta, mutta tyytymättömyydelle ei saa antaa liikaa valtaa. Eikä myöskään niille dieettien, salikorttien ja muiden tuotteiden kauppaajille, jotka käyttävät kätevästi hyväkseen negatiivisia fiiliksiä ja epävarmuutta.

Olen aina rakastanut muotia, sekä historiallista että modernia, niin valtavirtaa kuin alakulttuureitakin. Muoti-intoilun mukana on vahvasti kulkenut halu olla malli, päästä itsekin tekemään huikeita kuvauksia ja saada muistoksi kuvia, joita voi ”sitten mummona” ihailla. Tuumailun toteuttamiseen tarvittava rohkeus on kuitenkin puuttunut, ja osasyynä tähän on ollut tosiaan se ajatus, että pitäisi olla vähän hoikempi. Tällä pallolla tallustetaan kuitenkin todennäköisesti vain tämän yhden kerran, joten päätin uskaltaa juuri tämän muotoisena kuin mitä nyt olen. Näköjään se kannatti, koska Pieksämäellä 21.7. nähdään, Underground Modelin finaalissa!

Uskalla sinäkin <3

Discussion

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *